Ei, en päässyt eroon papereista ja tietokoneen naputtamisesta täälläkään. Effican kanssa tuskailu vaihtui Qadramed- ja ICIP-tietojärjestelmiin.

Vaikka täälläkin eletään niin sanottua paperitonta aikaa, potilastiedot ovat sähköisessä muodossa ja vitaalit tallentuvat automaattisesti, yksi lomakeryhmä kulkee vielä perinteisessä paperimuodossa henkilökunnan käsissä. Suostumuslomakkeet, Consent Forms. Suomi-hoitajalle täysin vieras paperilajike.

General Consent Form allekirjoitetaan jo ensiavussa. Tällä potilas antaa luvan kaikkeen niin sanottuun yleiseen hoitoon, kuten perusverikokeiden ottamiseen ja keuhkokuvaan. Mutta, jos ajatellaan vaikka STEMI-potilasta, niin lomakkeiden määrä kasvaa. Invasiivisia tutkimuksia varten vaaditaan General Consent Formin lisäksi muun muassa Consent for Surgery/Procedure ja Consent for Anesthesia/Sedation, ja mikäli tiukat ahtaumat vaativatkin kiireellisen GABG:n, lisätään pakettiin vielä Concent for Critical Care Patient sekä Consent for Blood and Blood Products Transfusion.

Piuhojen laitot, invasiivipaineiden mittaukset, kaikki vaativat omat lupansa. Samoin muut toimenpiteet, kuvantamiset, tahdistimen laitot ja niin edelleen. Ja voi sitä lomakkeiden määrää, mikäli tehohoidon kriteerit täyttyvät. Tai jotain yllättävää tapahtuu. Suostumukset ovat kertaluonteisia, eli yksi temppu per suostumus, paitsi General Consent Form on voimassa kuukauden.

Koska sairaalan työskentelykieli on englanti ja arabia, on lomakkeet jaettu kahtia näppärästi niin, että englantia puhuva allekirjoittaa ja täyttää lomakkeen vasemman puolen, arabiaa oikeanpuoleisen. Mikäli henkilö puhuu molempia kieliä, tulee molemmat puolet lomakkeesta allekirjoittaa. Mikäli potilas ei osaa kirjoittaa, tulee lomakkeisiin painaa hänen sormenjälkensä.

Mikä on omaisen rooli? Voiko nainen päättää omasta hoidostaan? Kuka pyörittää tätä paperirumbaa? Hoitajan on pidettävä huoli siitä, että kaikki tarvittavat lomakkeet on täytetty sekä hoitavan lääkärin että potilaan tai hänen omaisensa puolesta. Hoitaja todistaa omalla allekirjoituksellaan sen, että asioista todellakin on keskusteltu potilaan, omaisen ja hoitavan lääkärin kesken. Oman pikantin lisänsä tähän tuo se, että keskustelut käydään usein arabiaksi. Todistan siis allekirjoituksellani vain toisten allekirjoitukset.

Potilaan itsemääräämisoikeutta tuetaan ja hänen annetaan osallistua omaa hoitoaan koskevaan päätöksentekoon. Nämä asiat tulevat kotonakin ilmi terveydenhuollon ammattilaisten ja potilaan välisissä keskusteluissa, joiden perusteella tehdään yhteisiä päätöksiä. Täällä pelkkä keskustelu, vain terveydenhuollon ammattilaisten ylöskirjaamana, ei riitä.  Asioita alkaa tapahtua vasta kun erinäisissä suostumuslomakkeissa on nimet alla todistajineen.

Saapuukohan tämän tyylinen suostumuslomakkeiden täyttäminen joskus meidänkin terveydenhuoltoon?

Kolme viikkoa sitten istuin Abu Dhabin lentokentällä ja mietin hiljaa mielessäni: ”Mitä ihmettä sinä nainen olet mennyt tekemään?”

Takana yli 12 tuntia matkustamista, yöllistä haahuilua Amsterdamin lentokentällä ja nyt täällä, ilmeisesti ainoana länsimaalaisena naisena odottamassa porttien aukeamista Riadin lennolle. Miehiä thobissaan, hunnutettuja naisia, pitkiä katseita. Pöydässä vastapäätä istuvan naisen silmät hymyilivät niqabin takaa.

Useampia vuosia ulkomaille työskentelemään lähtemistä ajateltuani viimein rohkaistuin ja erään iltavuoron jälkeen otin yhteyttä rekrytointifirma Profcoon. Oman kodin sohvalla nettiä selatessani sattumalta huomasin, että Saudi-Arabiassa oli avoinna sairaanhoitajan paikka samantyyppisellä sydänvalvontaosastolla kuin missä olin juuri sillä hetkellä töissä Kymenlaaksossa. Lähi-idän suurin sairaala, monikulttuurinen työyhteisö, kehittymismahdollisuudet, juuri niitä ehkä kaipasinkin! Ja pääseehän sieltä pois, mikäli ei sopeudu, ajattelin.

Seuraavana päivänä tulikin yllättäen puhelinsoitto 09-suunnasta, ja aavistin, mitä tuleman pitää. Olin päätökseni tehnyt. Kuukausia kestäneen hakuprosessin jälkeen tämä Staff Nurse I pakkasi laukkunsa e-lippunsa saatuaan ja lähti kohti uusia tuulia lähes 30 kiloa painavia laukkujaan narukäsivarsillaan raahaten. National Guard Health Affairs, King Abdulaziz Medical City in Riyadh, Cardiac Center, CCU; täältä tullaan!

Ajatus siitä, että vuosien päästä katuisin lähtemättä jättämistä enemmän kuin lähtemistä, voimisti halua lähteä ja kokea jotain uutta. Ja nyt oli hyvä hetki mennä; ei sitoumuksia, työkokemusta omalta alalta reilun kuuden vuoden ajalta, koulut käyty loppuun. Toisaalta irtisanoutuminen, oman kodin ja perheen, ystävien jättäminen tuhansien kilometrien taakse. Mutta silti se kutkuttava tunne ei jättänyt rauhaan… nyt oli mentävä jos meinasi.

”Oletko tietoinen minne oikein olet menossa, oletko aiemmin ollut Lähi-idässä?” kysyi Belgiasta kotoisin oleva vieruskaveri Amsterdamista lähtiessämme. Samassa alkoi screenillä pyöriä rukous. Abu Dhabilla oikeaan koneeseen selviydyttyäni alkoikin sitten arabimiesten tanssi: miehet vaihtelivat paikkojaan kiivaasti ja viittilöivät lentoemäntiä avukseen. Koska mies ei voi istua naisen vieressä, oli minun siirryttävä toiselle penkkiriville ”naisten riviin”. Filippiiniläiset alkoivat nykiä huiveja päähänsä. Oma kuningasajatukseni abayaan vääntäytymisestä kentällä ei onnistunutkaan, ja nyt tuo musta kaapu keikkui lokerossa olevassa matkalaukussa eikä minun turvanani. Onneksi olin varustautunut mustilla perittävillä vaatteilla ja mustalla huivilla, jota aloin viritellä päähäni muiden esimerkkiä seuraten.

Pakollisten byrokraattisten tarkastusten jälkeen King Khaledin kentällä Riadissa minua odotti sairaalan Meet and Greet Officer, joka antoi ohjeet seuraavalle päivälle ja varmisti, että saan kyydin kentältä tulevaan majapaikkaani. Kitkerä arabialainen kahvinmaku suussa saavuin ison Chevyn takapenkillä Al Yamamaan, lähinnä länsimaisten expatriaattien, compoundille. Tulevan majapaikkani, yksikerroksisen villan, terassilla liehui kotoisasti Suomen lippu. Al Yamama tarkoittaa arabiaksi kyyhkystä ja niitä täällä lenteleekin iloisesti.

Jaan villan kolmen muun suomalaisen sairaanhoitajan kanssa ja he kaikki vaikuttavat sydämellisiltä ihmisiltä. Poropiirakka odotti jääkaapissa tullessani taloon. Akuuttihoito on myös hyvin edustettuna villassamme, koska työskentelemme kaikki KAMC:n päivystysluonteisilla osastoilla. Compoundilla on rauhallista ja ihmiset ystävällisiä, ”Hi how are you?” kuuluu vastaantulijoiden suista. Alue on tarkasti vartioitu ja kaikki autot tarkastetaan pohjia myöten portilla, koska asiattomilla ja paikallisilla ei ole lupaa tulla alueelle. Viisi kertaa päivässä kaikuvat rukouskutsut muistuttavat, että olemme maassa, jossa Islam määrittelee elämän.
Orientaatioviikot ovat olleet työntäyteiset, NGHA:a on esitelty sekä organisaation että toimintojen kannalta. Suuronnettomuussuunnitelmia, lääkehoitoa, nestehoitoa, verensiirtoja, potilaan oikeuksia, kieli -ja kulttuuriseikkoja on käyty lävitse… Code blue, code yellow, code black…vaikka mitä. Kaksi ensimmäistä viikkoa olivat yleistä orientaatiota (General Hospital orientation), ja nyt olen ensimmäistä viikkoa omalla osastollani CCU:ssa Clinical Resource Nursen kanssa. Osastolla on oma orientaatio-ohjelmansa, johon kuuluu oman osaamisen osoittamista (competencies) ja erilaisten protokollien ja lakipykälien opettelua.

Hospital policy, tiiliskiven paksuinen opus, kertoo kaiken tietämisen arvoisen. Tämän osatessaan on turvallisilla vesillä ammatillisesti. Kaikesta on oma policy. Neljännellä viikolla alkaa 15-vuoron mittainen yhteistyö Nurse Preseptorin kanssa, eli varsinainen perehdytys itse työhön alkaa. Neljännellä viikolla alkaa myös tavallinen työnteko 7-19 tai 19-07 vuoroissa. Ensimmäiset viikot ovat kuluneet myös erinäisten asioiden hoitamiseen, kuten pankkiasioiden selvittelyyn, lääkärintarkastuksiin, todistusten hakemisiin ja pyytelyihin. Inshallah, jos Allah tahtoo niin tapahtuvan, on yleinen vastaus jopa virastoissa. Kaikki on loppupeleissä Allahin käsissä, jopa pankkitilin avaus. Ja vaikka kaikki paperiasiat tarkastettiin Suomessa aivan notaaria, poliisia ja Valviraa, unohtamatta suurlähetystöä, myöten, haluavat nämä täällä vielä varmistella asioita. Samoin lääkärintarkastusten kanssa, vaikka täydellinen terveystarkastus vaadittiin tehtäväksi kuukausi ennen lähtöä. Inshallah, sanoi myös hunnutettu laboratoriohoitaja pistäessään käsivarttani.

Nyt olen saanut pysyvän Iqaman, joka on ikäänkuin henkilöllisyystodistus, virallinen oleskelulupa tässä maassa. Seuraava etappi onkin sitten Saudi Council -papereiden täyttäminen ja siihen liittyvät kommervenkit. Tämä Saudi Council siis mahdollistaa sairaanhoitajana toimimisen Saudeissa. Arabialaiseen tehokkuuteen viitaten tämä tapahtunee noin kolmen kuukauden sisällä. Iqama puolestaan mahdollistaa Multiple Exit Visan hankinnan, joka taasen mahdollistaa matkustamisen kuningaskunnan rajojen ulkopuolelle. Summa summarum: paljon paperityötä vielä tiedossa.

Aika on mennyt hyvin nopeasti, ja asiat alkavat sujua hiljalleen. Enää en eksy päivittäin sairaalan käytävillä, kasvot alkavat näyttää tutuilta. Ensimmäisten viikkojen aikana olen myös tutustunut moniin uusiin ihmisiin eri puolilta maailmaa ja osasta on tullut hyviäkin ystäviä. Kaikki ovat täällä samassa tilanteessa, kaukana kotoa.